keskiviikko 29. elokuuta 2012

Mörkö vaatehuoneessa

Jokin aika sitten, Alarikin ollessa noin kolme viikkoa vanha, havahduin jostain hormonisumun keskeltä, yhteen mieleni taka-alalla painavaan asiaan. Vaatehuoneessa nököttäviin pusseihin ja kasseihin, täynnä kestovaippoja.

Mahani vielä ollessa oikein pyöreä, puhuin jopa hiukan polleana siitä miten aloitamme kestovaippailun, ja olihan minulla synnärikassiinkin pakattuna ensimmäiset Imse Vimsen flanellettit ja kuoret. Ne jäivät sairaalassa sinne kassin pohjalle, ja kertakäyttövaipoissa Alarik lähti kotiinkin. Kaupasta tuli lähes vaistomaisesti ostettua niitä lisää, ja niin viikot vierivät. 

Tuolloin parisen viikkoa sitten, kaivoin varovasti vaatehuoneesta yhden flannelletin ja kuoren esiin. Pyörittelin niitä käsissäni ja koitin laittaa sisäkkäin. Tuntui vaikealta, jopa hieman ahdistavalta. "Onko pakko", ajatuksissani kävi. Samantien sen jälkeen koin syyllisyyden pistoksen. Olinhan kuitenkin niin hyvin varautunut kestovaippailuun. 

Tilanne eteni siitä jotakuinkin niin, että Alarik alkoi itkeä, ja viiletin häntä ruokkimaan. Siihen jäi Imse Vimset, ja siitä ne häipyivät vähin äänin takaisin vaatehuoneen kätköihin.Olin "vahingossa" ja "kiireessäni" jo melkein luovuttanut.

Vähän päälle viikko tästä eteenpäin olimme kyläreissulla ihastelemassa Alarikin uutta serkkua. Kodinhoitohuoneessa vaihtaessani pikkumurun kertakäyttövaippaa, näin vieressäni kasan valmiiksi täytettyjä kestovaippoja ja ilmeeni synkkeni. Tunsin oloni aika kurjaksi. Hormoneillakin oli varmasti vielä vaikutuksensa, ja lähes maani myyneenä kerroinkin murheistani H:n siskolle K:lle meidän molempien imettäessä pikkumiehiämme.

K oli (ja on ) aivan ihana, ja lohdutteli minua. Hän kehoitti minua vielä kokeilemaan rauhassa, ei siinä mitään häviäisi. Kävimme läpi asiat, jotka minua kestovaippailussa vaivasivat. Esimerkiksi niiden säilytys likaisina. Hän kehoitti minua ostamaan kannellisen ämpärin, jonka sisälle laittaisin tarpeeksi ison pyykkipussin. Pyykkipussissa vaipat olisi helppo heittää vähintään joka toinen päivä pesuun. Pohdimme myös yhdessä, että jo viitisen kiloa painava Alarik, voisi ihan hyvin ohittaa koko flannellette-vaiheen ja siirtyä suoraan helpompiin taskuvaippoihin. 


Tämä pieni rohkaisu, hetki kokeneemman äidin kanssa, valoi minuun niin paljon voimaa ja uskoa, että kotiin päästyämme aloin saman tien lajitella vaippoja ja täyttää taskuja valmiiksi. Seuraavana aamuna pikku-A sai päällensä ensimmäistä kertaa suloisella kuosilla varustetun taskuvaipan. Ja kyllä sen jälkeen hymyilytti sekä äitiä että poikaa.

Nyt olemme käyttäneet kestovaippoja kotosalla kolme päivää. Joka kerta, kun vaihdan hauskan värisen vaipan toiseen, iloitsen mielessäni siitä, että lähdimme sittenkin kestovaippailua kokeilemaan. Vaiva ei järin suuri ole, siihen nähden kuinka paljon siinä kaikin puolin säästää ja kuinka hyvän mielen se tuo.


"Voi niillä vaikka kavereiden lapset leikkiä"



Yhtenä päivänä sain päähäni, että nyt on kyllä lähdettävä hakemaan oman lapsuuteni ajoilta säästyneet lelut perheeni varastona käyttämältä vanhalta talolta. H ihmetteli mikä kiire niillä oli, pikkumuru ei ihan hetkeen vielä niiden päälle ymmärtäisi. Vastaukseksi hän sai tuon otsikon lauseen, hymähdyksen kera. Hirmuisella innolla ja pikkuisella pelollakin odottelin reissua, koska en yhtään muistanut mitä kaikkea oli säästynyt monien muuttojemme takia.

Äitini oli mukanamme, ja alkoi varastolle päästessämme lastata eteeni laatikoita. Niistä paljastuivat juuri ne oikeat jutut ja hormoneissani tirautin parit onnenkyyneleetkin, oli se niin mahtavaa! Duploja oli paljon enemmän, kuin olin muistanutkaan, samoin kun ihania lastenkirjoja. Löysimme myös kivat puiset eläinlelut.


Kunniatehtävä

On  entistä jännittävämpää kirjoittaa tätä, koska on tapahtumassa muutoksia, joiden myötä meillä saattaa olla aiempaakin laajempi lukijakunta. Meidät yllätettiin, Vauva-lehti pyysi meitä liittymään heidän bloggaajikseen! Kunnialla otamme pestin vastaan, ja jatkamme jonkin aikaa blogin päivittämistä sekä tänne, että Vauvan sivuille. Syynä tähän on se, ettemme oikein ihastuneet Vauva.fi:n blogipohjaan, mutta siihen on onneksi tulossa uudistuksia. Myöhemmin (tiedotamme toki tästä) siirrymme kokonaan Vauvan alaisuuteen, ja tämä Blogspotissa oleva blogi poistuu. 

Blogimme Facebook-ryhmä tulee pysymään entisellään. Sitä kautta voi seurata jatkossakin päivityksiämme. Tervetuloa siis tykkäämään meistä! Ja vaikka meistä tuleekin Vauvalaisia, ei blogista silti tule pelkkää vauvablogia, vaan se säilyy alkuperäisen tarkoituksemme mukaisena, kertoen elon sekä tavallisista että ihmeellisistä hetkistä.

-A

P.S. Muistakaahan lukea tarkkaan seuraava ilmestyvä Vauva-lehti. Siellä saattaa näkyä tuttuja. ;)

lauantai 25. elokuuta 2012

Kuunkierto

H - Alarik on tänään neljä viikkoa ja viisi päivää. Se on yhtä aikaa vähän, sekä paljon. Tuntuu, että hän olisi ollut elämässämme aina. Toisaalta taas muistan miten hän juuri äsken tuli maailmaan. Poika kasvaa ja kehittyy silmissä. Tällä viikolla hän selvästi alkanut ottamaan kunnolla katsekontaktia ja pari pientä hymyäkin on saatu. 

Keskiviikkona kävimme ensimmäisessä neuvolalääkärissä. Poika sai kehuja hienosta kasvusta, jäntevyydestä ja rauhallisuudesta. 

Pojan mitat 3 vko 6 vrk: (suluissa 2 vko mitat)
Pituus: 57 cm (55.8 cm)
Paino: 4930 g (4280 g)
Päänympärys: 38 cm (37 cm)

Pikkumuru on jo kova jumppaamaan.

Järjestimme olohuoneemme uusiksi, että saimme lisää tilaa lattialle makoilulle. Leikkimatto on suosikkipaikkani viettää pojan kanssa aikaa. 

Viikko on sujunut rauhallisesti, mutta pitää sisällään jälleen yhden pienen ihmeen. Rakas isosiskoni ja hänen miehensä saivat pienen poikavauvan. Eipä ole leikkiseurasta pulaa, kun on samanikäinen serkku.

Pikku-A ja pikku-E.
Huomenna on taas luvassa kantoreppuseikkailua sienimetsässä, jos vaikka tällä kertaa löytyisi jotain. Oikein mukavaa lauantai-ltaa, me mennään kylpemään. :)

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Kahden tanssi

H - Isyydentunnustus oli kieltämättä pettymys. Olin psyykkisesti valmistautunut vastaamaan tylyihin kysymyksiin järkähtämättömällä itsevarmuudella. Meidät vastaanottanut nuori naishenkilö oli kuitenkin asiallinen ja mukava. Hän varoitteli meitä henkilökohtaisista kysymyksistä, jotka olivat:
  1. Minä vuonna olette alkaneet seurustelemaan?
  2. Minä vuonna olette muuttaneet yhteen?
Eli kaunis suora on 2010, 2011 ja lapsi vuonna 2012. Eivät tämmöiset kysymykset ainakaan minua saaneet loukkaantumaan. Niistä saa kuitenkin sen käsityksen, että toimiva ja onnellinen parisuhde mitataan ajassa? Ehkä joidenkin mielestä, mutta itse en lähtisi määrittämään sitä aivan niin.

A kertoi minulle raskauden loppupuolella vauva-ajan säännöstä: Ensimmäisen vuoden aikana ei saa erota. Suoraan sanoen melkein suutuin hänelle pelkästään asian mainitsemisesta, mutta näin jälkeenpäin olen sisäistänyt säännön tarkoituksen.

Vauva mullistaa pariskuntien elämän, ja näin rakastavaisista kasvaa vanhemmat. Vauva on joka puolella, joka ikinen hetki. Pienokainen on yht'äkkiä iltaisten halihetkien aikaan nälkäinen, ja päätyy nukahtamaan rakastavaisten väliin. Hämärässä makuuhuoneessa äiti tutkailee pientä lastaan, ja isä tyytyy tuijottamaan rakkaansa takaraivoa. Yöunet jäävät vähäisiksi ja ärtyneisyyttä on huomattavissa kummassakin. Intohimon hetket ovat enää vain muisto ja hormonit jatkavat myllerrystään. 

Tästä kaikesta huolimatta vanhemmuuden ja parisuhteen yhteistyö on meillä lähtenyt hyvin käyntiin. Nautimme perhe-elämästämme, ja saamme aina silloin tällöin aikaa myös toisillemme. Jos minulla on jotain tavoitteita tässä elämässä, niin se on olla onnellinen. A:n kanssa se on helppoa, joten minun täytyy pitää hänestä kiinni. Ajatus siitä, että rakkautemme ei kestäisi lapsen/lapsien kasvatusta on mahdoton. Täytyy vain uskoa, että joissakin tosielämän saduissa on onnellinen loppu. Eihän sitä ilman uskoa jaksa edes yrittää.


Aloitimme murun kanssa lavatanssikurssin, ja huomenna olisi jo neljäs kerta edessä. Alarik saa nauttia mummien hoivasta, kun vanhemmat ovat hetken vain kaksistaan. Poika tuli elämäämme mullistaen sen, mutta jonain päivänä hän myös muuttaa pois kotoa, eikä sekään jää kauas mullistuksesta. Sinä päivänä, me olemme jälleen kahden. Sinä päivänä meidän tulee edelleen osata katsoa toisiamme, kuten katsomme nyt. Osata sanoa, että rakastan sinua eniten tässä maailmassa. Tästä haluan pitää kiinni, sillä tämä on meidän tanssi. 

maanantai 20. elokuuta 2012

Tulevaa ja mennyttä


A- Kävelimme metsässä, ja pysähdyin poimimaan suuhuni mustikoita. Sillä hetkellä tulin miettineeksi tulevaisuutta. Sitä miten kävelisimme Alarikin kanssa metsässä ja opettaisimme hänelle marjat, joita saa syödä ja sienet, joita noukkia. Hymyilin, ja jatkoin matkaani. Ajatus sai minut loppupäiväksi hyvälle tuulelle.


Herkkuja metsästä

Mehua tuli n. 1,5 litraa! \o/
Tänään meillä porisee ensimmäista kertaa mehumaija. Saimme kerättyä viikonloppuna vielä lisää marjoja ja päätimme keittää osasta mehua. Pakastin alkaa olla ääriään myöten täynnä, ja olenkin nyt metsästelemässä pientä arkkupakastinta. Jottei vain tämä marjastusholismi pääsisi laantumaan. 

Äitini lainasi meille mehustimen, ja H:n sisko ohjeisti puhelimitse sen käytössä. Suuret kiitokset molemmille! :) Tosin itsehän en päässyt hommaan loppupeleissä edes osallistumaan, kun H passitti minut kirjoittamaan blogia ja alkoi itse lappaa marjoja härveliin. Ja sanoi kaikenlisäksi: "Eihän sun kannata tätä tulla opettelemaan, että mä teen sen jatkossakin.", pilke silmäkulmassaan, tottakai.

Kyllähän sitä silti piti vähän käydä kurkkimassa, oli se niin jännää ja hyväntuoksuista hommaa. ;)

Ajassa taaksepäin

Ajattelemme monissa asioissa H:n kanssa vanhanaikaisesti ja luonnonläheisesti. Joskus olemme ajatusleikkineet palaavamme ajassa taaksepäin, ja miettineet miten olisimme asuneet ja eläneet silloin. On ollut hauska huomata, miten samanlaiset toiveet meillä siitä olisi. Omavaraisuutta, suku lähellä ja paljon lapsia.

Sitä tulee myös ajatelleeksi, ettei tuollaista elämää olisi niin hankala toteuttaa oikeassakin elämässä. Siihen hyvänä lähtökohtana on kaksi ihmistä, jotka niin ajattelevat. Olemme jo menossa sitä kohti, pikkuhiljaa. Nyt omavaraisuus näkyy vielä pieninä, mutta meille merkittävinä asioina. Kuten mehun keittämisenä itse.

1 kuukausi

On kulunut jo kuukausi Alarikin syntymästä. Aika on mennyt kuin siivillä, aivan niin kuin kaikki ovat sanoneetkin vauva-ajan menevän. Hui! Toivottavasti se ei nyt ihan heti hujahda ohi. Toisaalta sitä taas odottaa ja toivoo näkevänsä sen kaiken kasvun ja edistyksen nopeasti, jota pojassa lähiaikoina tapahtuu.

Ensimmäisiä tahattomia hymyjä on nähty jo, sydänhän niihin sulaa.Täytyykin piakkoin ostaa vauvakirja ja alkaa kirjata juttuja ylös, etteivät pääse tärkeät merkkitapahtumat unohtumaan.

Suuri osa sukulaisista ja ystävistämme on nyt jo kerennyt ihastelemaan pikkumuruamme, paitsi oma pohjoisessa asustava sukuni välimatkan vuoksi. Lahjojakin poika on saanut kovasti, kivoja puuleluja, muumiastiaston ja vaatteita. Toiveissamme onkin, ettei mitään turhuuksia kauheasti kertyisi. Pahimpia inhokkejamme ovatkin muoviset ihmehärpäkelelut, jotka vievät paljon tilaa ja pitävät mahdollisesti vielä kamalaa meteliä.

Ristiäiskutsut askartelimme yhdessä
H:n ja H:n siskon kanssa
Alarikin ekat omat muumiastiat ♥
Rakkaalla lapsella on monta lempinimeä,
yksi niistä onkin Pikkusammakko ;) 

Torstaina on ensimmäinen neuvolalääkäri, ja innokkaasti odotan sinne pääsyä. On mukava saada tietää minkä verran poika on kasvanut. Ekat 56-kokoiset vaatteet ovat meinaan jo pieniä. 

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Käsi kädessä


Yön hiljaisuudessa on usein yksi hereillä. Omaan pienen kirouksen, joka liittyy uudestaan nukahtamiseen. Ei siis ole harvinaista, että aamuyöllä katselen makuuhuoneemme kattoa. Tämä aika on varattu niin murheille, kuin hyvillekkin asioille. Se on suurten ajatusten aikaa.

Yö on myös aistien aikaa. Silloin voi kuulla niitä pieniä ääniä, jotka päivällä hukkuvat hereillä olevan maailman meluun. Alarik on selvästi tullut äitiinsä, mitä tulee nukkumiseen. He molemmat saavat nukkumisen kuulostamaan niin hyvältä. Syvää hengitystä ja pitkiä huokauksia, hymyilen heille.

Välillä aina päädyn kevyesti tökkäämään poikaani. Ihan vain varmistaakseni, että hän on edelleen elossa. Niinhän se menee, että ihmeitä täytyy aina päästä koskettamaan uudestaan ja uudestaan, sillä mielen on vaikea uskoa niitä todeksi. 

Viimeyönä jälleen kerran tuijoteltuani vuorotellen rakkaideni kasvoja, avasi poika yht'äkkiä silmänsä. Hän tuijotteli minun suuntaani toistakymmentä sekuntia, ja nukahti uudelleen. Huomasin pidättävän hengitystäni, on ihmeellistä olla isä.

Kokki, siivooja, palvelija, isä ja mies

Isyysloma. Se on jotain, mitä en ihan heti vaihtaisi pois. Päivät rientävät, mutta niiden sisältö on runsasta. Perhehuoneessa opitut taidot ovat varmentuneet, ja Alarikin käsittelyyn ei enää edes kiinnitä huomiota. Aamuisin on miesten aikaa, sillä äiti ottaa vähän takaisin yöllä menetettyjä unia. Juttelemme Alarikin kanssa tietysti miesten juttuja, kuten äidin rinnoista. Kuuntelemme vähän Moonsorrowia ja pyörimme leikkimatolla.

Isyys on helppoa ja luontevaa, ja nautin joka hetkestä. Ainoa miinus minussa on tuo tissittömyys. Tosin yritti Alarik kertaallen hamuilla minuakin, mutta kiukkuhan siinä tuli. Rintakarvat eivät ole Alarikin juttu.

Pikkumuru on usein kiinni murussa, joten isomurun tehtäväksi jää sillä aikaa hoitaa kotiasioita. Ruuanlaitto, siivoaminen ja pyyntöjen toteuttaminen näyttelee suurta osaa päivääni. Vauva-arki sujuu helposti, mutta pakosti tässä tulee ajateltua äitejä, jotka ovat yksin vauvan kanssa kotona. Huhhuh, hatunnosto ja jaksamisia. Valitettavasti meilläkin tämä isän kotona olo alkaa hieman vähentyä, sillä tänään menen jo pajahommiin. Minulla on yhä paljon vapaapäiviä, ja onnekseni minulla ei ole vielä pakottavaa tarvetta täysiin työviikkoihin.

Kun pieni poikani tarttuu tiukasti sormeeni, on helppo olla onnellinen.


Tyhmä on mies,
jos yökaudet miettii
eikä unta silmään saa.
Kun aamu koittaa,
on yhä uupunut
ja elon murheet ennallaan.

Hávámal


- H

tiistai 14. elokuuta 2012

Pieni reissumies

A - Raskausaikanani uhosin ystävilleni: "Ei me ainakaan liikkumista lopeteta, ja jäädä kotiin möllöttämään, kun vauva tulee". Mielessäni ajattelin, käyköhän kuitenkin niin?

Mietin jopa hiukan kauhuissani, että joudunkohan viettämään seuraavan vuoden suurimmaksi osaksi neljän seinän sisällä. Vaikka seura olisikin ollut mitä rakkainta ja parhainta.

Alarikin synnyttyä olimme viisi päivää sairaalassa ihanassa perhehuoneessa, ja kotiuduttuamme pari päivää meni täysin kotosalla ihmetellessä uutta elämää, ja rakennellessa ensiasteita mahdollisesta päivärytmistä. Viikon täysin sisätiloissa oltuani, riemuitsin siitä kun ensi kertaa pääsin viemään roskat ulos. Selkeä merkki mökkihöperöitymisestä.

Samana päivänä, kun tämän suuren riemun koin, päätimme lähteä koittamaan ensimmäistä vaunulenkkiä. Se ei vielä onnistunut, ja päädyimmekin kiertämään kotitalomme. Seuraavana päivänä pieni lenkki jo onnistuikin ja siitä alkoi meidän perheen ulkoiluelo.

Alarik on nyt kolme viikkoa ja yhden päivän vanha, ja jo konkari vaunuttelussa ja autoilussa. Voidaan jopa sanoa hänen nauttivan niistä, parhaiten hän silloin nukkuu. Liikkeessä & ulkona.

Ehkä en joudukaan mökkihöperöitymään koko ensimmäistä vuotta. ;)

Makea reissu

Maanantaina reissusimme H:n kotiseuduille mummolaan, ja mukana olivat Pikku-A:n Ukin mummi ja serkkupoika E. Saaliiksi saimme sekä punaisia, että sinisiä marjoja. Ja maininnan arvoiset kolme kanttarellia.





Mustikkasormissa vilkkuu hopea. Alarikin ollessa tasan viikon ikäinen, muru tuli kotiin "asioilta". Käski pistää silmät kiinni, ojensi kolme jättimäistä punaista ruusua, polvistui eteeni ja pyysi vaimokseen. Voin kertoa, että tulva on pieni sana kuvaamaan onnen kyyneleitä, joita silloin tuli vuodatettua. Kun oli ne hormonitkin. :D

Pikku-A

9 kuukautta mieheni silmin päättyi synnytyskertomukseemme, ja monet ovatkin varmasti odotelleet tämän pienen päätähtemme kuulumisia.

Alarik syö hyvin, nukkuu sekä päivällä, että yöllä kiitettävästi ja ilmakin tällä hetkellä kulkee onneksi mukavasti. (Koputtelen kaikkia lähipuita.) Olemme saaneet huomata hyvän ilmankierron olevan äärimmäisen tärkeää. Ilmasto-ongelmat pienellä eivät ole kenellekään osapuolelle mukavia.

Neuvolassa käväsimme ensimmäistä kertaa pikkumurun ollessa 2 viikkoa ja 2 päivää vanha. Täti oli onneksi kiva ja mikä parasta meiltä on tähän lastenneuvolaan matkaa n. 200 metriä. Äitiysneuvolaan matkaa kuitenkin mitattiin kilometreissä. Kuukauden ikäisenä sitten eka lääkäri.

Pojan mitat 2 vko 2 vrk: (suluissa syntymämitat)
Pituus: 55,8 cm (52,5 cm)
Paino: 4280 g (4030 g)
Päänympärys: 37 cm (36 cm)


Lopuksi

Haluan toivottaa teidät kaikki tervetulleiksi lukemaan tätä uutta yhteistä blogiamme. On mahtavaa päästä mukaan kirjoittajaksi, ja toivon, että tekin tulette sepustuksiani sietämään. ;) Muistakaa, että kommentit on kivoja! Jättäkäähän ainakin silloin tällöin käynnistänne jälki. :)

ps. Tänään kävimme sienimetsällä H:n ja pikkuisen kanssa. Manduca-kantoreppu on kyllä mahtava! Alarik nukkui siinä koko 1,5 tunnin reissun ajan. :)

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Esipuhe

Uusi aikakausi

Minulla ei ole koskaan ollut mottoa, mutta en voi sanoa, että se olisi liioin elämääni hankaloittanut. Tosin lukuisat ystäväkirjat ovat aina saaneet "Mikä on mottosi?"-kysymyksen kohdalla vastaukseksi viivan. Olen aina ihannoinut muutamia mottoja, ja niiden takana olleiden henkilöiden elämänkatsomusta. Pääsääntöisesti nämä ihannoimani motot liittyvät aikaan.

Aika on kaunis asia, mutta yhtälailla myös pelottava. Aikaa on rajallinen määrä, joskus liikaa, ja liian usein liian vähän. Aika on parasta mitä minä olen koskaan saanut, ja samalla suurin pelkoni. Tämän vuoksi en omista mottoa.

Eloa hetkessä keskittyy, kuten kaikki muukin, aikaan. Tai pikemminkin niihin tärkeisiin hetkiin, jotka loppujen lopuksi muistamme. Suurelle osalle olen entuudestaan tuttu blogistani 9 kuukautta miehen silmin, joten en sen suurempia esittelyjä vielä tässä postauksessa tee. 

Suurin muutos päättyneen blogini, ja tämän blogin  välillä on tarinan kerronta. Teidän onneksenne saatte vaihtelua minun väsyneisiin Star Wars-läppiini, sillä lähdemme kirjoittamaan tätä blogia yhdessä kihlattuni A:n kanssa. Innolla odotan, että yhteinen harrastuksemme pääsee kunnolla vauhtiin. 

Toinen suuri muutos on aihealue. Raskausblogia oli aivan mahtavaa kirjoittaa, mutta joskus aina jouduin pidättäytymään teksteissäni, sillä en halunnut "eksyä aiheesta". 

Aiheena on siis aika. Ne pienet hetket, joilla lopuksi on merkitystä. Hetket, joista kasvaa muistoja. Muistot joita vaalia. Elämämme.

Haaveenani on, että jonain päivänä istun omalla pihallani yhdessä A:n kanssa. Hiuksistamme on jo väri paennut, mutta olemme eläneet ihmeellisen elämän. Me emme kavahda aikaa, vaan hymyssäsuin muistelemme elämämme hetkiä. Silloin minulla on jo motto, joka käskee nauttimaan jokaisesta päivästä. Ja niin olen tehnyt.

"Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea." - Tehosekoitin
- H